SAA Suomi

Nimettiömien seksiaddiktien keskustelupalsta. Ihmisille jotka haluavat toipua addiktiostaan.


    Kalle - oma tarinani

    Jaa

    saasuomi

    Viestien lukumäärä : 8
    Join date : 26.12.2016

    Kalle - oma tarinani

    Viesti kirjoittaja saasuomi lähetetty To Joulu 29, 2016 2:54 pm

    Muistan jo lapsena olleeni tavattoman kiinnostunut vastakkaisesta
    sukupuolesta, varsinkin nähdessäni alastonkuvia. Naapurin pojan kanssa
    levitimme kerran lattialle läjän kuvia, jotka hän oli hankkinut
    jostain. Taisimme jäädä silloin kiinni ”itse teosta”, mikä oli noloa
    mutta samalla niin jännittävää. Vähän myöhemmin seurasivat ensimmäiset
    ihastumiset kaupungin kauneimpiin tyttöihin, mutta olin tavattoman ujo
    enkä koskaan uskaltanut lähestynyt tyttöjä. Sen sijaan aloin pyörittää
    päässäni fantasioita, tai fantasiat pyörittää minua. Kasvoin
    addiktiperheessä ja muistan olleeni paljon yksin kotona samoihin
    aikoihin kuin seksuaalisuuteni heräsi. Pakenin yksinäisyyttä
    itsetyydytykseen. Seksiaddiktiosta alkoi jo silloin tulla minulle
    ihmissuhteiden korvike, vaikka tämän tajuamiseen meni lähes 20 vuotta.
    Muistan vain sen valtavan hyvänolontunteen, joka minut valtasi aina
    masturboidessani. Sain hetkellisen helpotukseen sisäiseen
    pahanolontunteeseen, mutta jo tuossa varhaisessa vaiheessa käytökseni
    sai pakonomaisia piirteitä. Joskus tyydytin itseäni useita kertoja
    päivässä, jopa silloin kun perheeni oli kotona.

    Pitääkseni tämän tarinan lyhyenä, tätä samaa käytöstä jatkoin lähes
    kolmekymppiseksi asti. Pahimmillaan addiktio vei valtavasti energiaa
    ja aikaa. Opiskeluaikoina piti joskus lähteä kesken päivän kotiin
    runkkaamaan. Kuten niin monen muunkin kohdalla, oma seksiaddiktioni
    paheni internetin yleistyessä. Vaikka minulla ei ollut nettiyhteyttä
    kotona, toteutin addiktiota opiskelupaikalla ja vieraillessani
    vanhempieni luona. Joskus ostin pornofilmejä ja -lehtiä, jotka aina
    jonkun ajan päästä heitin roskikseen, kun elämäni kaaoksesta johtuva
    häpeä sai minut valtaansa. Edes seurustelu ei vähentänyt addiktiivista
    käyttäytymistäni, monesti ovat entiset kumppanini joutuneet toimimaan
    ”käden jatkeena”.

    Opintojeni ollessa loppuvaiheessa paloin loppuun ja masennuin.
    Ainainen suorittaminen ei täyttänyt sitä sisäistä tyhjyyttä ja huonoa
    itsetuntoa, jota olin koko elämäni tuntenut. Addiktio ei enää auttanut
    pakenemaan todellisuutta. Oli aika alkaa kohdata elämä sellaisena kuin
    se todellisuudessa oli. Pääsin mukaan yhteen toiseen Kahdentoista
    askeleen ohjelmaan ja elämäni alkoi parantua. Tiedostin
    seksiaddiktioni ja jossain vaiheessa puhuin siitä palavereissa sen
    verran kun kehtasin, mutta silloin tuntui, että kaikki ryhmätoverini
    eivät sitä pystyneet sulattamaan. Pahin häpeä addiktion suhteen oli
    kuitenkin murrettu. Aloin seurustella ja jätin pornonkatselun
    kokonaan. Olin reilun vuoden kuivilla, mutta addiktio puhkesi
    uudelleen, kun muutin joksikin aikaa ulkomaille työskentelemään. Olin
    jälleen yksin ja elin taas täysipäiväistä seksiaddiktin elämää. Tämä
    aika oli hyvin opettavaista. Ymmärsin vihdoin, että tarvitsen toisten
    toipuvien addiktien tukea toipuakseni.

    Muutama kuukausi kotiinpaluuni jälkeen liityin silloiselle SAA:n
    keskustelupalstalle ja kerroin Kahdentoista askeleen kummille
    ongelmastani. Minua oli onneksi siunattu kummilla, joka tunsi
    ongelman. Kului taas muutama kuukausi, ja elämääni ilmestyi uusi
    siunaus. SAA:n keskustelupalstalla eräs kohtalotoveri kyseli, olisiko
    kotiseudullamme halukkaita perustamaan SAA-ryhmää paikkakunnalle.
    Vastasin tuohon ilmoitukseen, ja muutaman viikon päästä ryhmä alkoi
    pyöriä. Toinen Kahdentoista askeleen toveriseura vuokrasi meille
    kokoustilat ja saimme toiselta SAA-ryhmältä tarvittavat materiaalit
    kokousten pyörittämiseen. Tänä päivänä en osaa pitää näitä sattumuksia
    elämässäni minään muuna kuin armon osoituksina. Olen ollut onnekas,
    sillä tuosta ryhmän perustamisesta lähti todellinen toipuminen
    käyntiin.

    Nykyään tiedän, että minulla on vaihtoehtoja. Jos ”sairaskohtaus”
    uhkaa tulla päälle, voin kilauttaa kaverille, lukea
    SAA-kirjallisuutta, lähteä kävelylle tai pitää itsestäni muulla tavoin
    huolta. Syön riittävästi ja terveellisesti, nukun tarpeeksi, pidän
    yhteyttä kummiin ja ryhmätovereihin ja huolehdin siitä, että kotona
    välit vaimon kanssa säilyvät sopuisina. Toipuminen on ollut hidasta ja
    retkahduksia on tullut aika ajoin, mutta putsit kauteni ovat
    pidentyneet koko ajan, ja ne ovat antaneet uskoa ja luottamusta
    toipumiseen ja selkeyteen. Tänään voin sanoa, että nautin elämästä ja
    olen kiitollinen joka päivästä, myös hankalista.

      Kellonaika on nyt Ti Elo 22, 2017 9:24 pm